Minkä nuorena oppii

Hesarin pääkirjotuksessa viime viikolla:

Opetusministeriön asettamassa työryhmässä pohditaan nyt, pitäisikö oppilaille antaa nykyistä suurempi mahdollisuus koota oppiaineista erilaisia opintokokonaisuuksia, jotka sisältävät tietoa esimerkiksi ympäristöstä, tekniikasta, taloudesta ja luonnontieteistä. Niin ikään kädentaitojen ja taideainaiden osuutta haluttaisiin lisätä, jotta oppilaat myös viihtyisivät koulussa nykyistä paremmin.

En voi olla näkemättä tuossa sitä viestiä, että ns. lukuaineet ovat pakkopullaa, joka on vaan kahlattava läpi vaikka yksikään koulukas ei haluaisi. Mutta kunhan välissä on riittävästi leikkiä, laulua ja askartelua harmautta ilostuttamassa, sen kestää.

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin: eihän töissä kukaan kävisi ellei olisi pakko, mutta sietäähän tuon jos vapaa-ajalla ehtii tasapainottamaan sitä jollain, mikä on hauskaa.

Totuushan nyt kuitenkin on se, että lapset rakastavat oppimista. Minkä tahansa oppimista. Lahjakkuudesta ja henkilökohtaisista taipumuksista johtuvia painotuseroja toki löytyy, mutta perusvire on juuri se että oppiminen on kivaa. Vastaansanomaton fakta on kyllä sekin, että koulunkäynti taas ei suomalaislasten mielestä ole kivaa. Mutta nehän eivät ole suoranaisesti sama asia. Enkä suostu uskomaan että se johtuisi siitä koulussa joutuu lukemaan ja laskemaan ja oppimaan asioita maailmasta. Kyllä se on kiinni siitä miten sitä opetetaan. Ja yleisemmästä asenneilmapiiristä. Väittäisin nimittäin, että suomalainen kehno kouluviihtyvyys ja negatiivinen suhtautuminen työhön ovat saman asian eri ilmentymiä.

Olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon sitaatin sisältämä piiloviesti peräisin pääkirjoitustoimittajalta, vai ollaanko peräti opetusministeriössä moisissa ajatuksissa.

Väärä asenne

Edellisellä viikolla SDP:n pj Jutta Urpilainen kertoi, että SDP ei kannata mekaanisia eläkeiän rukkaamisia keinona työurien pidentämiseksi. Ratkaisu löytyy työssä viihtymisestä. Samalla viikolla julkaistiin valtakunnanfilosofi Pekka Himasen tilausteos, jossa lehtitietojen perusteella on vähän sama meininki. Tammikuun tiedelehdessä sosiaalipsykologi Jari Hakanen kertoi, että taloudellisilla porkkanoilla ei saada aikaan työhaluja, jos työ ei vain ole mielekästä.

Joko ruvettaisiin uskomaan? Sanoista tekoihin?

Oma uskomukseni on, että mitään ei tapahdu ennen kuin ihmiset, siis työntekijät, itse alkavat uskoa, että töissä voi, saa ja pitää olla kivaa. Useimmat nimittäin todellakin tuntuvat pitävän sitä, että maanantaiaamut ovat ankeita ihan vaan luonnonlakina, ja perjantai väikkyy n. kaikilla mielissä jo keskiviikosta alkaen.

Minuun työnilo toisinaan tarttuu niin että en malta syödäkään kun Asia on Kesken. Olen tästä kommentoinut myös Facebookissa. Vastaukseksi olen saanut kehoituksia soittaa työterveyshuoltoon, ottaa rauhallisesti ja lyhyen mutta ytimekkään "Kouho!"-toteamuksen. Siihen aikaan kun internettiä ei vielä ollut, monella työpaikalla oli monistehauskuus, jossa sanottiin, että jos tunnet työniloa, istu hetkeksi ja odota että kohtaus menee ohi.

Vitseinähän nämä kerrotaan, kai, mutta vitseinä tunnetusti kerrotaan vakavia asioita joita ei uskalleta sanoa suoraan. Viesti on kuitenkin selvä: ei ole normaalia, että töissä on kivaa.

Ja kas. Professori Vesa Puttonen toteaa päivän Taloussanomissa, että suomalaisilla on kieroutunut suhde töihin. Niin juuri.

Työelämän laatu on vuosikymmenen kysymys

Päivän Hesarin talousosio käsitteli pääjuttunsa verran blogin aihetta. Varsinaisesti isoin viesti oli se, että työttömyys ei ole enää häpeä, vaan se voi olla jopa oman valinnan tulos. Kaikki kun eivät enää ajattele että työ on ainut tai koko elämän sisältö. Ja että sillä on väliä millaisessa paikassa ja ilmapiirissä työskentelee.

Minun huomioni kiinnittyi kuitenkin jutun kyljessä olleeseen listaan viiden eri asiantuntijan näkemyksistä 2010-luvun isoista kysymyksistä. Lääkärikeskus Mehiläisen työpsykologi, Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuskoordinaattori, työ- ja elinkeinoministeriön ylijohtaja ja jopa Elinkeinoelämän keskusliiton asiantuntija mainitsivat kaikki työelämän laadun, enemmän tai vähemmän eri sanoilla.

Komppaan kovasti. Työurien pidentäminen todella on tärkeä kansantaloudellinen kysymys lähitulevaisuudessa, ehkä tärkein. Työryhmät pohtivat mikä eläkeiän pitäisi olla ja miten helposti eläkkeelle yleensäkään on sopivaa päästä. Fakta nyt kuitenkin on se, että edes nyt läheskään kaikki eivät ole kokoaikaisesti töissä täyteen eläkeikään saakka. Työkyvyttömyyseläkkeelle päätyy jatkuvasti ihmisiä. Ja yleisin syy on mielenterveyden ongelmat. Ja niihin tyypillisin syy on pitkittynyt työperäinen stressi.

Suomeksi: Monilla on töissä niin hirveää että siinä lähtee järki.

Sain taannoin irkissä luettavakseni lainauksen joltain minulle tuntemattomalta tyypiltä. Henkilö päivitteli, että kun käy töissä, niin eipä se aika riitä oikein mihinkään. Että viikonloppuna ehtii vähän jotain. Ja jatkoi että no sitähän se elämä on, viikonlopun ja loppupeleissä eläkkeen odottelua.

Kärjistetysti, olemme tilanteessa jossa ihmiset eivät kestä töissä terveenä tai vähintäänkin odottelevat jatkuvasti aikaa jolloin töissä ei tarvitse olla. Onko kumma että tällä taustalla töistä lähdetään heti kun vain on mahdollista? On aivan turha kuvitella, että mikään muu kuin työelämän saattaminen sellaiseksi että ihmiset haluavat olla töissä siksi, että töitten tekeminen on kivaa, eikä siksi että on pakko, tulee tuottamaan mitään merkittävää muutosta.

hihi. yhyy.

Hassunhauska taulukko!

Huomaa "adulthood" "complains about" ja "likes to party at"

Siistiä sisätyötä?

Hesarin tv-sivuilla oli juttu dokumentista, jossa kerrotaan venäläisistä edustusvaimo-opiskelijoista. Homman nimi lyhykäisyydessään oli sellainen että nämä naiset opettelivat käyttäytymään ja laittautumaan niin että oligarkki ottaa vaimokseen. Motiivi oli ilmeinen: "Jos opit miellyttämään miestä, sinun ei tarvitse tehdä päivääkään töitä."

o_O

En tiedä mitä mieltä olisin. Periaatteessa haluan kannattaa sitä ajatusta että jos palkkatyöt ei huvita niin ei sitten tehdä niitä. Jääpähän enemmän aikaa toteuttaa itseään. Paitsi että sille taitaa tuossa diilissä olla aika vähän saumaa. Ja miten niin 'ei päivääkään työtä', kuulostaa enempi siltä että tuota hommaa saakin tehdä sitten ihan 24/7. Vai hä.

En ymmärrä, en.

Johdannoksi

Mielekäs elämä.

En keksi kauhean paljon tärkeämpiä tai isompia tavoitteita, noh, elämässä. En sano onnellinen elämä, koska onnellisuus on hankala käsite. Ei tarvitse olla ruusuilla tanssimista, kunhan olisi mielekästä.

Minulle on henkilökohtaisten kokemusten kautta käynyt selväksi, että elämästä on mielekkyys kaukana, jos työ rasittaa mielenterveyttä. Luettuani melko paljon aihepiiriin liittyvää materiaalia, olen tullut tulokseen, että tämä työn, mielenterveyden ja mielekkään elämän kolmiyhteys koskee muitakin.

Tämä blogi on osa henkilökohtaista projektiani, jossa etsin mielekkyyttä elämääni. Nyt vain sattuu olemaan niin, että henkilökohtaisiin intresseihin sisältyy osittainen maailmanparantaminen. Työelämässä, mahdollisesti erityisesti suomalaisessa työelämässä, on paljon pielessä. Blogeja ja tutkimustietoa työviihtyvyydestä on jo vaikka kuinka paljon, ja lähes joka päivä voi lehdistä bongata aihetta vähintäänkin sivuavia uutisia. En siis kuvittele voivani sanoa paljon sellaista, mitä joku ei olisi jo sanonut jossain.

Mutta tässä motivaationi ydin onkin. Tekstiä on paljon, mutta se ei selvästikään riitä, koska vikaa on jäljellä niin paljon. Tarvitaan lisää ihmisiä, jotka pysähtyvät ajattelemaan asiaa, jotta muutos voi tapahtua. Minä tämän blogin kirjoittajana olen yksi sellainen, ja niin on jokainen lukijakin. Siksi.