Suuret ikäluokat saivat agraari-Suomen perintönä pärjäämisen eetoksen. Minähän pärjään omillani. Työ on ollut tärkein keino, jolla vapaus lunastetaan.Eikä sitä lunasteta ilmaiseksi. Hinnan voi lukea 60-vuotishaastatteluista, joissa menestyjät katuvat sitä, ettei tullut olluksi tarpeeksi omien lasten kanssa. --- Pienet ikäluokat eivät halua toistaa samaa virhettä. Jos jonkin on joustettava, olkoon se työ eikä perhe. --- Tärkein selitys on kuitenkin lama. Aika moni meistä koki laman juuri aikuisuuden kynnyksellä. Jos töitä jostain sai, niihin tartuttiin kaksin käsin. Pankkikriisi, työttömyys, leipäjonot ja syrjäytyminen jättivät jälkeensä pessimismin. Työelämältä ei kannata odottaa liikaa. Eipä ainakaan pety.
Tässäkin olen samoilla linjoilla. Oma hypoteesini on, että syy epideemiseen masennukseen kaltaisteni kolmekymppisten menestyjien joukossa piilee ristiriidassa periaatteessa olemassa olevien mahdollisuuksien ja käytännössä ilmenevien mahdottomuuksien välillä.
Olemme sukupolvea, jonka ulottuvilla on alusta asti ollut kaikki mahdollinen maallinen onni. Ei "ihan kohta" kuten muutamalla aiemmalla sukupolvella vaan ihan just nyt. Nimittäin jos on rahaa maksaa siitä. Joten töihin. Mutta töissä ollessapa ei sitten jää aikaa niistä työn hedelmistä nauttimiseen, koska töitä on tehtävä koko ajan eikä se lopu ikinä - vaikka sen maailman piti olla jo valmis. Lisätään tähän jatkuva tietoisuus siitä että kyllä maar se työ voi loppuakin koska tahansa ja ilman omaa syytä ja samalla on katkolla pääsy siihen maalliseen onneen.
Tuloksena on tajunnan sumentava mitä helvettiä -kokemus. Mitä ja ketä varten pyristelen, kun silmien edessä väikkyvästä porkkanasta ei saa otetta mitenkään päin? Mitä muut, jotka näköjään jaksavat tätä teatteria esittää, ovat ymmärtäneet paremmin tai osaavat tehdä paremmin? (nyt ollaan kyllä aika pitkällä henkilökohtaisen yleistämisessä kaikkia koskevaksi, mutta kuitenkin)
Yksi ratkaisu tähän on kyseenalaistaa koko kuvio, tai ainakin osa siitä. Kyllä kiitos materiaalista hyvää, mutta kohtuudella, vain sen verran mikä oikeasti tuottaa onnellisuutta. Tietoisuus siitä että että enemmän materiaa ei ole aina parempi lisääntyy koko ajan niin kansallisella kuin yksityisellä tasolla. Eikä tämä ole ituhippien hömppää vaan ihan oikeiden taloustieteilijöiden ja psykologien viesti. Eli. Omassa elämässään tätä voi (yrittää) toteuttaa tekemällä töitä vain sen verran kun on oikeasti, omalla kohdalla, järkevää.
Jonkinlainen synteesi on sitten taas asennemuutos: jos ja kun töissä menee koko elämä, olkoon se edes mielekästä, muutenhan koko touhussa ei ole mitään järkeä. Tämäkin on jo tapahtumassa, siitä kertoo paljon siteerattu ja kommentoitu EVA:n kyselytutkimus suomalaisten työelämäasenteista. Toistettakoon vielä:
Toisaalta on myös mahdollista, että 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneet pienet ikäluokat pitävät puhetta työnteosta ”jokaisen velvollisuutena” tai ”ihmisen kunniana” itselleen olennaisella tavalla vieraampana kuin heitä edeltäneet, kyseiseen paatokseen ja eetokseen sosiaalistetut suuremmat ikäluokat. Protestanttisen työn etiikan perinteisten määreiden sijaan nuoret korostavat työn sisäisistä merkityksistä puhuttaessa mieluummin mahdollisuutta toteuttaa itseään: omaa ammatillista kehittymistä, osaamispääoman kartuttamista sekä työstä saatavia onnistumisen kokemuksia. Yhdistettynä siihen, että ”pienet ikäluokat” näyttävät suhtautuvan omaan vapaa-aikaansa ja harrastuksiinsa edeltäjiään intohimoisemmin (ks. edellinen luku), saattaa käsillä olla jonkinasteinen työelämän kulttuurin muutos, jossa työntekijöiden sitoutuminen työhön ja lojaliteetti työnantajaa kohtaan ovat astetta aiempaa ohuempia.On sitten henkilökohtaisista taipumuksista ja tilanteesta kiinni, pystyykö ja haluaako downshiftata ollenkaan, tai vaihtamaan hommia kivampiin mutta mahdollisesti samalla ansiot pienempiin, ja saako sen tehtyä mielenterveyden säilyttäen, sen menettämisen uhalla vai takaisin saadakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti